Eräs sodanaikainen kaksintaistelu

Aleksandrovkan kaupunki

Kerron erään sodassa kokemani episodin, tapahtuman, jolla ei aikanaan ollut yhtäkään todistajaa. Se on luonnollisesti, kuten kaikki ilman silminnäkijöitä sattunut, kertojaansa hemmotteleva, hänen urheita puoliaan valottava ja muutenkin vailla todistusarvoa. Voin vain vakuuttaa, että kokemani on olennaisilta kohdiltaan tosi. Siinä olevan arvauksenvaraisen tulen sellaiseksi myös mainitsemaan.

Toimin vuoden 1941 syys- ja lokakuussa jalkaväkirykmentti 48. yhdeksännen komppanian yhtenä pikakivääriampujana. Kiteeläisyksikkömme oli saapunut Aleksandrovkan kaupunkiin, paikkaan, joka saattoi olla lähimpänä suur-Leningradia oleva meidän armeijamme hallussa ollut paikka. Kerrottiin asemistamme olevan seitsemisen kilometriä Leningradin esikaupunkiin. Sen sijaan lähimpänä varsinaista kaupunkia olin varmastikin ollessani myöhemmin Siestarjoen ja Kiisselinsuon maisemissa. Sieltä kuten moniaalta muualtakin puolustuslinjojemme takaa tykistömme olisi voinut moukaroida Leningradia, mutta viisasta kyllä sotilaallinen johtomme pidättäytyi siitä vastoin saksalaisten toiveita.

Minkälaisin perustein Aleksandrovka oli aikanaan saanut kaupunkiepiteettinsä, sopi vain ihmetellä. Tosin siellä oli massiivinen kivikasarmi, mutta kaikki muu oli vähäisempää kuin suomalaisessa syrjäkylässä. Muutama niin pahoin ränsistynyt talo, etten ollut sellaisia koto-Suomessa koskaan nähnyt, nökötti siellä täällä. Itse luonto oli ankean lohduton. Olimme suunnattomalla suolla, nähtävästi sillä samalla Nevan suistomaalla, jolle itse Pietarikin, silloinen Leningrad, oli rakennettu.

En nähnyt koko siellä oloni aikana - kovin pitkä se ei ollutkaan - mitään järjestystä rintamalinjoissa. Laajoista soista kaiketi johtui, että siellä ei ainakaan vielä silloin liene ollut yhtenäistä puolustuslinjaa. Meidänkin ryhmämme korsu ja sen eteen kaivettu lyhyehkö juoksuhauta tai oikeastaan vain laajahko pesäke olivat peräti tilapäisen tuntuisia. Tuskin edes silloin tiesin, missä olivat meidän ryhmämme kahta puolta olleet lähimmät omat joukot. Sen sijaan korsusta ja sen lähimmästä ympäristöstä saisi vieläkin jonkinlaisen käsityksen katsoessaan sitä pientä valokuvaa, joka on hallussani. Ikävä kyllä kyseinen kuva ei ole tässä tiedostossa, mutta voin kyllä välittää sen asiasta kiinnostuneelle.

Varsinaista juoksuhautaa ei suoperäiseen maastoon voitu kaivaa. Pesäkkeemme korsuineen oli muualta tuodun maan ansiosta sen verran ympäristöään korkeammalla, että sinne oli pystytty kaivamaan monttu, jonka pohjalla rähmällään ollut mies varjeltui juuri ja juuri suoralta tulelta. Muutaman metrin matkan korsumme kahta puolta ja sitä vastapäätä oli kaivetusta juoksuhaudasta liiennyt sen verran maata, että suojanamme oli jonkinlainen rintavarustus niin takana kuin edessäkin. Myös korsu oli pääosin maan pinnalla. Pienenkään tykin ammusta se tuskin olisi kestänyt, mutta sen ympärille ja päälle lapioidun paksun maakerroksen ansiosta sisällä oli suojassa jalkaväen tulelta.

Vartiopaikkamme oli aivan korsun oviaukon ulkopuolella. Tarvitsi siis vain nojailla ovipieleen ja katsastella ympärilleen.Tämä työmaani onkin eräässä mielessä jäänyt parhaaksi verrattuna kaikkiin muihin elämässäni: työmatkani oli todella lyhyt, vain ovena toimineen kankaanpalan vahvuus.

Itse korsussa oli alkeellisuutensa lisäksi se vika, että vihollistemme rakentamana sen sijainti oli taktisesti epäkelpo: suuaukko antoi viholliseen päin. Normaaleissa sotaoloissa korsu olisikin ollut käyttökelvoton, mutta koska vihollinen oli laajan suon takana kaukana horisontissa, korsu kelpasi vääränlaisenakin hyvin ennen oman kyhäämistä. Siihen lienee ryhdytty vasta lähdettyäni. Tosin tiedän hyvin vähän tuon tukikohdan myöhemmistä vaiheista.

Oletan korsumme alkuperäisiksi rakentajiksi muutamien satojen metrien päässä sijainneen kasarmin asevelvollisia. Koska korsu luultavasti oli rakennettu jo kiireettömän rauhan aikana, sitä ei voinut juuri tuosta syystä pitää kovin kelvollisena työnäytteenä. Toisaalta se ei erilaisuudellaan poikennut kaupungin muusta rakennuskannasta.

Mainitsemani valokuva todistaa, että aivan pesäkkeemme tuntumassa oli tyypillinen venäläisasumus. Silmä voi kuvasta arvioida tuon kaupunkitalon kokoa ja kuntoa. Silloin on tosin tiedettävä, että vain puolet rakennuksesta oli ihmisten käytössä. Toisessa puolikkaassa asui karja. Joka tapauksessa näemme, että talossa ei ole mitään turhanaikaista. Sitä ei ole vuorattu miltään kohdalta. Surkeimmalta näyttää ajan harventama pärekatto. Se tuskin on kaikilta osiltaan voinut pitää vettä. Yhtä harvoilta näyttävät savupiiput, joista toinen toimi asuintilojen, toinen taas lähinnä karjasuojien tarpeiden välikappaleena. Tuo "kaupunkitalo" oli tyypillinen exemplaari tuon yhdyskunnan rakennuksista.

Onneksi olen jo sodan aikana kirjoittanut kuvan taakse kaiken olennaisen: paikka on Aleksandrovka - silloisen tietoni mukaan Aleksandrov ja joissakin kartoissa jopa Aleksandrovkaja -, aika 26.10.1941 ja sotilaat vasemmalta lukien Latvala, Olavi Linturi, Martti Rainto, Peuranen, Kytölä ja Rinneaho. Aseistus oli normaalia raskaampi. Kun ryhmällä oli käytössään sekä pikakivääri että konepistooli, se oli tuona heikohkon aseistuksen aikana melko tulivoimainen. Hieman vajaa ryhmä sen sijaan näyttää olleen. Nämä seikat eivät niinkään ihmetytä, vaan senkin enemmän nykyään itselleni täysin oudot nimet ja nekin lähinnä siksi, että ne eivät alkuunkaan vaikuta kiteeläisiltä.

Sotilaspassini todistaa minun siirtyneen neljä päivää kuvan ottamisen jälkeen toiseen yksikköön, 43. rajakomppaniaan. Siksi ei ole ihme, etten muista mainitsemistani korsukavereista juuri sitä enkä tätä. En myöskään tiedä, tapahtuiko jatkossa kertomani ennen vai jälkeen valokuvauksen. Jääköön se ratkaisematta. Onhan minun lopultakin päästävä ja lukijakin odottaa minun paneutuvan varsinaiseen aiheeseeni.

Ryssän tiedustelukone ärsytti minua

Seistessäni taas kerran yksikseni vartiossa seurailin aikani kuluksi meistä noin kilometrin päässä viipottavaa ryssän tiedustelukonetta. Sen pilotti mahdollisine kavereineen sai rauhassa tiirailla asemiamme, meillä kun ei toistaiseksi ollut lähimaillakaan mitään ilmatorjuntaan kelvollista asetta. En myöskään koko aikana kuullut yhdelläkään vähäisemmällä pyssyllä häirittävän vihollisen koneen lentoa. Olimme jo tottuneet noihin kaartelijoihin. Kun meikäläiset olivat yhdellä silmäyksellä havainneet tuon tiedustelukoneen pelkästään uteliaaksi, kukaan ei piitannut sen liikkeistä. Kaikilla oli parempaakin tekemistä: mahdollisuus pitkästä aikaa huilailla matkan ja koko siihenastisen sodan rasituksista.

Jonkun ajan kuluttua kone alkoi lähestyä minun henkilökohtaista ilmatilareviiriäni. Kun sillä oli korkeutta vain satakunta metriä, katsoin sen turhan tuttavalliseksi. Tuin pikakiväärini päin korsun seinämää, laskin nopeasti päässäni trigonometrisin funktioin ja luonnollisesti algebralla parannetuin avaruusgeometrisin menetelmin ampumisoperaatiossa tarvittavan ennakon ja truiskaisin aseestani maksimisarjan koneen suuntaan.

Mitään ei tuntunut tapahtuvan. Kone lensi ylitsemme aivan kuin minua ei olisi olemassakaan. Olin jo vakuuttunut erehtyneeni laskutoimituksessani, kun kone kaarsi täyden ympyrän ja alkoi lähestyä uudelleen samasta suunnasta kuin aiemminkin. Nyt oli vain se ero, että se lähelle päästyään suuntasi nokkansa suoraan päin vartiopaikkaani lähestyen samalla uhkaavasti. Otin haasteen vastaan - sellaiseksi sen heti tajusin -, kohotin uudelleen aseeni ja ammuin kaikki juuri lataamani viisitoista Lahti-Salorannan luotia päin konetta. Sen tehtyäni jätin pyssyni oman onnensa nojaan, pudottauduin kohti korsun suuaukkoa ja sukelsin oven virkaa tekevän repaleisen kankaan läpi itse korsuun. Takanani kuulin ja jopa haistoin koneesta ammutun konekiväärisuihkun pyyhkivän ja repivän ovipieliä ja tietenkin myös maata niiden lähistöllä. Silloin taisin olla taas kerran muutaman sekä millin että sekunnin sadasosan päässä autuaista sotatantereista. Ehkä opin myös sen, että vahvempien edessä ei oikein sopisi hevostella.

Kurkistin jonkin ajan kuluttua varovasti maailmanmenoa. Konetta ei enää näkynyt eikä edes kuulunut. Olin jo siirtänyt koko jutun päässäni loppuun käsiteltyjen asioiden hyllylle, kun iltapäivällä korsuumme kiiri tieto, että päivällä yllämme kaarrellut lentokone oli pudonnut jonnekin laajan suon toiselle laidalle. Koska lentäjät eivät tietääkseni säilyneet hengissä, heiltä ei voinut saada selvyyttä putoamisen syystä. Siinäpä meille kaikille tuhannen taalan ky-symys: kuka pudotti tuon nimenomaisen lentokoneen Aleksandrovkan alueella lokakuussa tai mahdollisesti jo syyskuussa vuonna 1941? Vaatimattomuuteni estää minua lausumasta käsitystäni asiasta. Korkeintaan voin sanoa, että minulla on tapahtumasta vankkaakin vankempi mielipide.

Itse kaupunki tarjosi vain surkeata nähtävää

Alkuun päästyäni kerron hiukan itse ns. kaupungista, joka sijaitsi tuolla kuuluisalla "ei kenenkään maalla". Tällä lohkolla se olikin syvin koko sodan aikana tapaamistani. Kun joissakin paikoin vihollisen juoksuhaudat olivat omistamme vain parin-kolmenkymmenen metrin päässä - hyväksi esimerkiksi sopii minulle ikävän tutuksi tullut Valkeasaaren asemanseutu -, ei voi väittää, etteivätkö 41-syksyn olosuhteet olisi lohkosta riippuen olleet hyvinkin vaihtelevat.

Aleksandrovkassa kävin muutamassa edessämme olleessa mökkipahasessa ihmettelemässä suuren ja mahtavan Neuvostoliiton ihmisten viisautta. Vaikka talot eivät asumisneliöiltään olleet juuri minkään kokoisia, pintaa oli saatu toinen mokoma lisää rakentamalla tilat karjalle saman katon alle. Kunnosta tosin ei aina voinut päätellä, kummassa osassa olivat asuneet elukat, kummassa taas ihmiset.

Toinen ihmettelyni aihe olivat eräänlaiset inhimillisten tarpeiden tilat. Mökissä kuin mökissä oli kaksi matalaa kerrosta, yläosa tosin alakertaakin ahtaampana. Molemmissa kerroksissa oli pieni luonnollisten tarpeiden karsina. Sinne ei muistaakseni ollut edes ovea. Yläkerran tarvereikä oli kaiverrettu tarkalleen samaan kohtaan kuin alakerrankin. Sehän vaikutti vallan fiksulta ennen muutamaa kysymystä: Miten alakerrassa haaveksien istuva piikatyttö menetteli nähdessään yhtäkkiä yläpuolellaan silminnähden miehisen ja toimissaan äkkinäisen hätääkärsivän? Vaikka ihan näin ei kävisikään, miten aleksandrovkalaiset kykenivät pitämään yläkerran kautta hoitamansa tarpeet niin sievässä ojennuksessa, että koko hoito sujahti päämääräänsä alakerran istuinsijaa tahrimatta? Olihan reikien välistä matkaa sentään alun kolmatta metriä.

Ylimalkainenkin tarkastelu tosin oli todistavinaan, ettei tähtäys aina eikä ehkä koskaan ollut onnistunut. Toisaalta saattoi olla niin, että sivistymättömät suomalaiset olivat jo ehtineet törkeästi turmella ennen niin siistit paikat. Tosin emme majailleet taloissa, sillä se olisi ollut aivan liian vaarallista. Omakin vierailuni muutamassa hökkelissä eräänä sumuisen hämäränä päivänä oli nuoruuden yltiöpäistä uteliaisuutta. Aivan viisasta se ei ainakaan ollut.

Sodanjälkeisessä kansallisessa itseruoskinnassa kaikkein äkkiväärimmillä ihmisillä oli kirkkaan selkeä vastaus ihmetykseen, miten naapurin puolella saattoi näyttää niin perin primitiiviseltä: Suomen kansanarmeijan joukot rikkoivat ja melskasivat kaiken hyvän ja kauniin, suuren ja mahtavan tullessaan. Kun voin sanoa monin paikoin olleeni yksi niistä ensimmäisistä, miten silloinkin pihat ja viljelykset olivat hoitamattomat, tiet - jos niitä sellaisiksi ilkeää edes sanoa -, rakennukset ja koko infrastruktuuri surkeassa alennustilassa? Oman silloisen ”ulkomaanmatkani” kokemukset sentään rajoittuivat suurkaupungin lievealueisiin eli valtakunnan kehittyneimpiin seutuihin. Itä-Karjalassa asukkaiden olosuhteet kuuluvat olleen vielä heikommat. Siitähän tilanne ei liene kuin huonontunut.

Olavi Linturi 6.4.2006