Kaveria ei jätetty

Sakari Peijari kertoo

Sakari Peijari, s. 1921, toimi jatkosodan aikana syöksypommittajana itärintamalla kertoen sotavaiheistaan 27.1.2004:

Pommituslentoni 8.6.1943 on jäänyt parhaiten mieleeni sota-aikaisista lennoista. Lentomme tarkoitus oli sotilasjunan pommitus vihollisen puolella. Lentueeseemme kuului kolme Fokker C 10 syöksypommittajaa ja suojaksemme saimme neljä Morane-Saulnier -hävittäjää, joiden oli tarkoitus suojata lentoamme. Lennolle lähdimme Seesjärven eteläpuolella Äänislinnan ja Seesjärven puolivälissä olevalta Hirvaksen kentältä. Silloinen sotalinja oli Seesjärven kaakkoiskulma - Krivin ylänkö ja Äänisjärven Suurlahden rannalla idässä oleva Poventsa. Siinä meni silloinen taistelulinja, jonka yli oli lennettävä, kun juna kulki tämän linjan takana. Tiedustelumme oli saanut selville sotilasjunan, joka kulki Muurmannin rataa pohjoista kohti.

Lähestyimme kolmella syöksypommittajalla kohdettamme omat hävittäjät perässämme turvanamme. Kun tulimme lähelle kohdettamme, raskas ilmatorjunta alkoi ampua meitä Sumerin asemalta. Ensimmäinen kerran kohtasin raskaan ilmatorjunnan tulta. Raskaaksi sitä sanotaan, kun siinä on 70 mm. ammus. Savuhattaroita alkoi ilmestyä sivuille melko taajaan. Samanaikaisesti oma hävittäjäkonesuojamme joutui ilmataisteluun vihollishävittäjien kanssa.

Syöksyin siis viimeisenä vuorollani. Määräyksenä oli, että kahden kilometrin korkeudesta lähdetään syöksyyn ja 600 metrin korkeudessa pudotetaan pommit. Syöksyessäni ja pudottaessani pommini, kone saa melkoisen vauhdin, jossa moottori on pidettävä kuristettuna, tyhjäkäynnillä. Jos syöksyy matkalentokierroksilla, ilmanpaine antaa lisäkierroksia ja hajottaa moottorin. Syöksyttyäni vedin koneen ylös työntäen kaasua hitaasti. Hitaasti siksi, että jos työntää äkkiä, niin se voi sammuttaa koko moottorin. Kaarsin ja katsoin, kuten yleensä tehdään, vasemmalta ja katsotaan mitenkä pommit menee. En pysty sanomaan kuinka ne menivät. Tuskin täysosumaa tuli, mutta kai siellä sirpaleet jotakin tekivät junallekin. En tiedä sitäkään miten toiset osuivat. Totesin, että kun syöksyn aikana työnsin kaasua hitaasti päälle, niin se ei vaikuttanut yhtään mitään. Moottori kyllä kävi ja kierrokset olivat tuhannen paikkeilla, kun 800 sataa oli normaali tyhjäkäyntinopeus, niin se oli sen verran päälle. Ilmeisesti raskaan ilmatorjunnan sirpale oli katkaissut ohjaamosta kaasuttimeen vievän ohuen putken tai sitten hävittäjäkoneen luoti.
 

Pakkolasku

Mitäs nyt tehdä? Tiesin, että tyhjäkäyntikierroksilla en voi vaakalentoa lentää. Jos väkisin sitä yritän, hetken päästä on nokka maassa. Puoli kilometriä oli maahan matkaa. Minulla ei ollut mitään muuta – annettiinko väläys ylhäältä, että ei muuta kuin pois länteen päin. Se oli Muurmannin rata ja Seesjärvi - mitähän lienee se väli, mutta kuitenkin Seesjärven suuntaan oli edettävä. Minun täytyi liu-usta ottaa se riittävä nopeus, jotta koneen ohjattavuus säilyi. Tämä tietenkin merkitsi sitä, että suunta oli myös alaspäin. Varaa ei ollut. Oli mentävä niin hiljaa kuin koneella voi mennä, mutta niin että sen ohjattavuus säilyi. Tiesin, että maapallo tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Potkuri pyöri tyhjäkäynnillä, mutta vetotehoa ei ollut tarpeeksi.

Kun tiesin, että pian ollaan maan kanssa kosketuksissa, niin väistämättä tuli mieleen, että mihinkähän tästä mentäisiin. Siinä oli pari järveä ja meillä vielä satakunta metriä korkeutta. Kumpaankaan järveen ei voinut ajatella laskeutumista. Varsinkin etelänpuoleisesta järvestä näki selvästi, että se oli matala ja umpeen kasvava, jossa rahkasammal oli tulossa pintaan. Pääsimme nipin napin yli tämän rahkajärven rantametsikköön. Sen verran vielä leikkasi päässä, että sain puserrettua laskusiivekkeet hydraulisesti toimivasta vivusta ulos. Lennettiin niin hiljaa kuin nopeus laskusiivekkeen avulla on mahdollista laskea, noin 70–80 km/t. Viimeiseksi ennen kuin puihin tuli kosketus, tempasin sauvasta saaden nokkaa hieman nousemaan, mutta samassa rupesi ottamaan puitten latvoihin. Kauhea rytinä seurasi – pitkältä tuntuvan sekunnin. Lopuksi kone kiepahti ympäri ja kaikki hiljeni. Olin istuimessa kiinni vöillä kuten kuuluu ja roikuin pää alaspäin noin metrin verran maasta. Kaverina koneessa oli "tähtäri" (tähystäjä) Kustaa Kotsalo, hoidellen mm. tähtärikonekivääriä ja tiedustelua. Kumpikin tietenkin tiedusteli, mutta hän oli varsinainen tähystäjä. Meillä oli nahkaiset letkulliset lentopäähineet, ja mikki joihin puhuttiin, jotta kaverikin kuulisi sanottavan. Mikit olivat heikkoja eikä äänestä tahtonut saada selvää. Liitomme aikana kaveri yritti kovasti sanoa minulle jotakin mitä en tajunnut. Hän koetti sanoa, että meillä on vielä 50 kilon pommi tasossa kiinni. Sitä en kuullut, myöhäistä se olisi ollut vaikka olisin kuullutkin. Olisihan sen saanut nappuloista "vekslaamalla" ehkä putoamaan, mutta ei sitä olisi voinut enää sadassa metrissä tehdä saamatta siitä itsekin. Onneksi emme pudonneet kalliolle, sillä siinä se olisi mahdollisesti jysähtänyt.

Kun puut alkoivat laskussa nykiä konetta, joka viimein kiepahti nokan kautta ympäri, liike linkosi Kustaan tähystäjän paikalta. Hän mukelteli ilmassa parikymmentä metriä pudoten viimein pehmeään mättäikköön. Ei sattunut osumaan edes puuhun eikä miehessä ei ollut minkäänlaista vikaa. Tähystäjän päällä ei koneessa ollut lainkaan kuomua, sillä hänen täytyi saada vapaasti liikkua ja kääntää konekiväärin piippua haluamaansa suuntaan. Hänellä eivät edes turvavyöt olleet kiinni, kuten olisi pitänyt. Itse roikuin valjaissa pää alaspäin kun olin vielä vöissä kiinni kaverin tullessa kysymään "vieläkö sinä elät?" Eihän minulla ollut minkäänlaista hätää, vain pieni naarmu sormessa. Aukaisin lentovaljaideni pikalukot ja keinottelin itseni maahan. Minulla oli laskuvarjona istuinvarjo ja kaverilla oli normaali selkävarjo.

Paikka oli sammalpeitteistä pehmeätä mättäikköä, puusto erikokoista sekametsää, enimmäkseen koivua ja joukossa isohkojakin puita. Kömmittyäni pois koneesta, ruvettiin miettimään kuinkas tästä eteenpäin. Meistä tuli nyt jalkamiehiä. En muista oliko kaveri ennakoinut tämmöisiä tapauksia, mutta kevättalvella tuumailin erään ohjaaja-kersantin kanssa, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä jos jäisimme vihollisen puolelle tällaiseen tilanteeseen kun vielä pystyy liikkumaan. Tulimme silloin ja nytkin siihen tulokseen, että suoraan mennen rintamalinjalla on yhtenäiset miinoitukset, yhtenäiset vartiostot ja piikkilankaesteet, joten siitä on turha yrittää läpi. Olimme myös kuulleet, että pohjoisen suunnassa ei ole yhtenäistä rintamalinjaa, ainoastaan partiotoimintaa. Oli otettava suunta sinne mahdollisimman äkkiä ettemme joutuisi vangiksi. Suoraan linjoille matkaa oli vain parikymmentä kilometriä, mutta kiertäen arvaamaton määrä.
  

Erämaavaellus alkaa

Oli kesäkuun 8 päivä klo 12.30. Päivä oli kirkas kun sinne pommituslennolle lähdimme ja sitä se oli edelleen. Suunnitellessamme matkaamme pohjoisen kautta, mukanamme oli kompassit ja lentokartat - minulla 1: 300 000 ja kaverilla 1:400 000. Ne ovat hieman erilaisia kuin suunnistajien kartat, mutta niiden avulla oli mentävä. Ennen lähtöä mieleeni välähti, ettei kone rikkoutunut kovin pahoin. Alta se oli vähän repeillyt ja ajattelin, ettei iso naapuri tätä tarvitse. Sytytin omakätisesti koneen palamaan. Muuta kertaa en valtion omaisuutta ole tuhonnutkaan. Jouduin kertomaan asian myöhemmin kokeneillekin esimiehilleni monet kerrat, eivätkä ne minua siitä moittineet. Lähdimme palopaikalta kiireesti. Juostuamme parisataa metriä, alkoivat konekiväärin panokset rätistä koneessa. Varustuksena ohjaajalla oli kaksi Browningia eteenpäin ja kaikki paukut tallella, tähtärillä, koska sillä reissulla ei hänenkään tarvinnut ammuskella. Mutta kun se 50 kilon pommi oli tason päässä, niin kuumuus ei riittänyt sen sytyttämiseen. Henkilökohtaisena aseistuksena minulla oli 9 -millinen tukkiin kiinnitetty FN, joka roikkui vyöllä ja muistutti konepistoolia. Kotsalolla oli 7,65 mm. käsiase. Muonavyöt olivat mukana joka lennolla. Juoma-asiassa oli muistaakseni luotettu luonnosta saatavaan tarjontaan.

Jatkaessamme matkaa valitsemaamme suuntaan, lähestyimme pientä jokea tai puroa, joka näytti menevän Sekehen kylän – tahi pienen kaupungin suuntaan. Paikka oli Seesjärven koilliskulmassa. Kuljimme jonkin matkaa puron vartta. Iltapäivällä tulimme suuren niityn laitaan. Kolmisen sadan metrin päässä näkyi mies katselevan joelle päin. Käännyimme metsän suojaan ja edelleen pohjoista kohti.
 
Jatkaessamme taivalta emme uskaltaneet mennä lähelle Sekehen kylää, joka oli vihollisen aluetta. Siinä suunnassa vangiksi joutumisen vaara oli suurempi kuin vähän kauempana metsässä. Etenimme sinä yönä metsässä vaikeakulkuista ryteikköä. Isoa ja pientä puuta oli ristissä ja rastissa. Viimein tulimme lammen rannalle. Nukuimme vuoroin perään noin tunnin toisen ollessa vartiossa. Lammen rannalla kävi kuitenkin niin, että nukahdimme pariksi tunniksi kumpikin. Ei siihen kuitenkaan kukaan ilmaantunut ja jatkoimme matkaa uusin voimin yöaikaan. Kuljimme yötä päivää kun vaan jaksoimme.
 

Sekehestä kuului marssilaulu

Yöllä ehkä kolmen maissa alkoi noin kilometrin päässä Sekehen kaupungista yön hiljaisuudessa kuulua marssilaulua. Ajattelimme osaaottavasti, että siellä ovat pojat saaneet santsimarssia. Vähän myöhemmin pääsimme Sekehen joen rantaan. Vuolas joki laskee Uikujärveen, joka puolestaan laskee puolestaan Vienanmereen. Tulimme töyräälle, josta avautui hyvä näköala. Kaupungista johti alapuolelle kylätien tapainen soratie. Hevosajoneuvo tai kaksi, miehiä ja nainen kyydissä, sattui kulkemaan sitä pitkin kulkemaan ohi. Olimme töyrään päällä vanhan tervahaudan tapaisessa kuopassa. josta oli turvallinen katsella liikennettä.

Turvapaikassamme tuli pian jännittävät paikat. Takaviistosta alkoi kuulua pulinaa ja vihellystä. Kuoppa oli sieltä päin tulijoille melko avoin ja pelkäsimme heidän suuntaavan suoraan päällemme. He menivät kuitenkin muutaman metrin päästä ohi. Arvaakaapa olimmeko silloin hiljaa? He painelivat yksikköönsä Sekehen kylään. Siinä vaiheessa ei tullut mieleemme, että he olisivat olleet takaa-ajajia.

Jatkaessamme aamuyöllä matkaa, emme voineet ajatella Sekehen vuolasvirtaisen joen ylittämistä lähellä kylää. Lähdimme kulkemaan itään tarkoituksenamme kääntyä kauempana uudestaan pohjoiseen ja ylitettää joki jossakin rauhallisemmassa paikassa. Kuljettuamme pari kilometriä, tulimme puolisen kilometriä leveän nevan laitaan. Se oli puuton suo, mutta miehen se kantoi. Sama tie jota aikaisemmin katselimme, kääntyi myös idän suuntaan kohti Muurmannin radan Urosjärven asemaa. Muuta mahdollisuutta ei ollut kuin lähteä ylittämään nevaa. Ne aikaisemmat kaverit kulkivat tiellä samaan suuntaan ja näkivät meidät keskellä nevaa. Vänrikki Kotsalo heilautti upseerina vain kädellä, että täältä me pojat tullaan - ollaan omia muka. Ylitettyämme nevan tulimme metsään. Ajattelimme, että vaikka joudumme ylittämään kyseisen tien, voisimme jostakin mutkan kohdalta luikahtaa yli kenenkään näkemättä. Juuri näin tapahtui.

Housuttomat lautturit

Kävelimme aamulla eteenpäin tullen uudelleen noin 80 metriä leveän Sekehen joen rantaan. Lepäsimme rantapuskien suojassa ja olin vahtivuorossa. Olimme jo niin kaukana Sekehen kylästä, että metsäkauris ilmaantui 50-60 metrin päähän. Ajattelin, ettei ole ison naapurin poikia lähellä, kun kauris käyttäytyy noin rauhallisesti. Herätin kaverin ja totesin hänelle tilanteen rauhallisuuden. Joen yli oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Venettä ei ollut ja virta oli vuolas. Joessa oli kevään aikana uitettu tukkeja ja rannalla oli edelleen aika suuria pölkkyjä. Valitsimme niistä kaksi sitoen ne sotilasvöillä tiukasti yhteen kapeaksi lautaksi. Rannalta löysimme kummallekin kapulan melaksi. Pudotimme housut jalastamme ja panimme vaatteet tukkien päälle. Yläruumista ei voinut paljastaa, jottemme olisi katselijoille turhan julkisia. Ei muuta kuin lautta vesille ja lähdimme seilaamaan. Istuimme tukkien päällä jalat molemmin puolin ja aloimme meloa vastarannalle. Pian totesimme toisen tukin olevan niin vettynyt, että lauttamme meinasi kaatua. Vastapainoksi meidän piti kallistaa itseämme ja yrittää meloa kylki vääränä. Jonkin matkan päässä virta kääntyi ja eteen tuli niemeke. Ennen niemekettä tuli päästä toiselle puolelle, jottemme kauempana olisi joutuneet takaisin lähtörannalle. Pääsimme kuitenkin ennen mutkaa toiselle puolelle kenenkään näkemättä tai ahdistamatta.

Katsoimme rantapuskien takaa pienen aukeaman, jonne vaatteet kuivumaan. Seurakunnan antama Uusi Testamentti oli rintataskussa ja aukaisin senkin kuivumaan. Vaatteiden kuivuttua aloimme kiireellä tehdä lähtöä. Tutkimme lentokarttaa. Lähettyville oli merkattu mustia pisteitä, Joiden tarkoitusta emme tienneet. Oletimme niiden olevan joitain metsänhoidon kämppiä. Hetken päästä tulimme alueelle jossa oli eri suuntiin hakattu monen metrin levyisiä suoria pitkiä linjoja. Pisteet olivat valvontatorneja ja torneissa oli valvojat, jotka tarkkailivat liikennettä yli linjojen. Mennessämme linjan yli, kaveri nosti kättään ja tervehti reippaasti. Yritimme juksata näytellen jälleen kuuluvamme heidän joukkoihinsa.

Lähtökiihdytys

Olin jälleen vahtivuorossa. Kuljimme matalaa männynkäkkärää kasvavaa suopursurämettä. Suolla oli syviä vedettömiä painanteita, joihin mies pääsi näkymättömiin. Kaverilla oli lepovuoro. Hän yritti valvoessani vetää horkkaa itikoista huolimatta. Tulosuunnassamme alkoivat risut rusahdella. Nostin montusta varoen päätäni. Kolmenkymmenen metrin päässä näkyi koppalakki ja vihreä pusero. Näin vain yhden miehen. Herätin kaverin ja kuiskin hiljaa tilanteen. Lähdimme heti ryömimään painanteita pitkin 40-50 metriä suoraan eteenpäin rämeelle. Nousimme äkkiä uhkarohkeasti ylös ja sen jälkeen, kuten isällä oli tapana sanoa, mahanalusta jalkoja täyteen, kun lujaa mennään. Siihen meidät olisi hyvin voinut ampua, mutta eivät ampuneet. Koska siellä oli partiotoimintaa, oletimme että nämä takana olijat eivät varmaankaan uskalla ampua siinä pelossa, että olemme jonkin partion väsähtänyt jälkijoukko. Laukaukset hälyttäisivät tällöin pääjoukon apuun.

Retkemme loppupuolella tulimme yöllä suuren suon laitaan, jonka keskellä oli noin hehtaarin runsaspuustoinen metsäsaareke. Huomasimme savua nousevan saarekkeesta monesta nuotiosta. Tuli mieleen, että siellä suomalaispartio lepää partiomatkallaan nuotioiden ääressä. Päätimme lähteä heitä tervehtimään, jos vaikka saisimme heistä turvaa. Olimme menossa lähes suon puolivälissä, kun pysähdyimme. Aloimme pelätä, että kun meillä ei ole mitään varmuutta heidän kansallisuudestaan, on ehkä parempi palata takaisin ja jatkaa matkaa omaan suuntaamme.

Kaverin yllätti uupumus ja epätoivo

Taivalta jatkaessamme kaveri väsyi epätoivoon asti. Olin jälleen kovan marssin jälkeen vahtivuorossa kun kaveri lepäsi ja sanoi: - Sinä näytät jaksavan, jatka matkaa - minä ammun itseni. Sanoin Ei - meillä on täydet panokset vielä käyttämättä - ei tule kysymykseenkään. Olin tosiaan paremmassa kunnossa vielä siinä vaiheessa. Odoteltuani ja seisoskeltuani 10-15 minuuttia, kaveri oli jo kuin toinen mies. Jälkeenpäin hän sanoi, että jos olisin hänet silloin jättänyt, niin hän olisi tehnyt sen. Se oli hänelle semmoinen paikka, että hän antoi tapahtuneelle arvoa vielä myöhemminkin. Enhän voinut ajatella jättäväni taistelukaveriani. Ensin olisi pitänyt tulla tilanne, että olisimme joutuneet ampumaan lippaat tyhjäksi taistelussa.

Myöhemmin jouduimme tilanteeseen, jossa minä olin väsyksissä. Olimme kulkeneet paikoin ruohottunutta metsätietä. Siinä oli suora tie ja noin parisataa metriä näkyvyyttä. Makasin tien lähellä olevan kiven juurella, enkä jaksanut nousta. Kaveri nousi kiven päälle tähystelemään ja katselemaan taaksepäin jäljillemme todeten, että nyt siellä on kaksi miestä ja koira. He olivat pysähtyneet juuri siihen paikaan, johon Kustaa oli jättänyt ylimääräisen villapaitansa. Juostessa oli tullut kuuma ja hän oli luopunut paidastaan. Miehet haistattivat sillä koiralla. Koira ei kuitenkaan yrittänytkään peräämme. Takaa-ajajia ne selvästi olivat. Minäkin pääsin taas ylös ja pian mentiin niin lujaa, etteivät he viitsineet yrittää meidän peräämme kuumalla ilmalla.

Kalastusta

Paettuamme aikojamme metsiä myöden, tulimme yllättäen suuren järven rantaan. Katsoimme kartasta ja totesimme sen olevan Ontajärvi, niin suur järvii, että vastaranta näkyi huonosti. Olimme järven lounaiskulmassa. Menimme rannassa olevaan ladontapaiseen rantavajaan. Takaa-ajajista ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään. Kartasta näimme, että järven lounaiskulmaan laskee pieni purontapainen, jota kohti lähdimme. Puro oli matala ja helposti ylitettävä vaikka kahlaamalla. Oli kuitenkin täysi työ pysyä pystyssä, sillä kelmupäälliset pohjakivet olivat hirmu liukkaita. Muonat alkoivat loppua. Ensimmäiseksi oli syöty lihasäilykkeet. Hernejauhoa ja kauranryynejä emme olleet keittäneet, vaan syöneet niitä sinänsä. Muonan ruvetessa loppumaan, olivat onget jäljellä ja lähellä oli kalavettä. Ympäristön ollessa liian kuivaa matojen löytymiselle, päätin yrittää talviongella. Pienellä mustalla lammella aloin vetelemään pilkkiä rannassa. Heti tuli ahven ja pian toinenkin. Teimme nuotion ja aloimme paistaa ahvenia; eväsvyössä oli myös suolaa. Söimme kala-aterian ja hetken päästä suunnittelimme matkan jatkamista.

Luoteen suuntaan, sopivaan suuntaan, johti yhtenäinen vesistöreitti jokineen ja järventapaisineen. Lähdimme vesistön vartta luoteeseen toivoen, että siellä tulee omia vastaan ja että vesistöstä saamme kalaa. Matkamme neljäntenä päivänä tulimme kärrytielle, jonka vartta myötäili lyhyiden tolppien päihin nostettua litteätä puhelinlankaa. Tien sivusta löysimme suomalaista "fanikkaa" ja muitakin asumisen jälkiä näkyi. Jonkin matkaa tiestä tiheäoksaisen kuusen juurella oli keitetty pontikkaa, ja välineet olivat vieläkin paikalla. Keittäjien kansallisuutta emme voineet varmasti tietää.

Aseveljien kohtaus

Väsyneitä jäimme tien sivuun lepäämään. Olin aivan poikki. Olin kuin satavuotias vaari, köpöttelin kahden kepin varassa hiljaa ja kaverin ollessa taas pirteämpi. Hänkään ei minua siinä tilanteessa jättänyt. Puolen päivän paikkeilla nousimme pienelle kumpareelle huilailemaan resuisina. Housuni olivat polvesta poikki, alushousut näkyivät kuin konttauksen jäljeltä ja saappaanikin olivat rikki. Kunun nevasta oli täytynyt monin paikoin juoda, ei naamakaan niin kovin puhdas ollut. Päässämme oli lentopäähineet ja hikisiä olimme.

Tietä myöten oli tulossa kolme miestä ja hevonen purilaat perässä. Nämä tulivat parinkymmenen metrin päähän. Istuimme siinä ja olisimme hyvin saaneet heidät kaikki napsittua siihen nähdessämme heidät ensin. Huomasimme kuitenkin heti, että heillä oli suomalaiset sotilaspuserot päällä ja tiesimme keitä he ovat. He katsoivat toisiinsa meidät nähdessään tuumaillessaan että mitäs nyt tehdään. Heillähän oli täysi syy epäillä, että olimme naamioituneita desantteja. Tullessaan luoksemme, tervehdimme kädestä pitäen ja selvitimme keitä olemme ja mistä tulemme. He tietenkin saattoivat epäillä, että kyllähän niitä sepustuksia löytyy. Missään vaiheessa he eivät kuitenkaan hamuilleet aseitaan, emmekä mekään. He kertoivat olevansa suomalainen rajajääkäriporukka ja tukikohtaansa olevan matkaa kilometrin verran. Sanoivat lisäksi, että heille oli määrätty tehtävä tien varressa vähän kauempana ja että heitä varten oli avattu tiellä putkimiinojen teräslangat, jotka jälleen viritettäisiin heidän palattuaan. Minun ei ollut tullut mieleenikään putkimiinat, kun kahden kepin varassa väsyneenä raahustin. Jos he eivät olisi tulleet siihen väliin, niin en tässä puhuisi.

He saattoivat meidät tukikohtaansa jatkaen sen jälkeen työtään. Rajajääkärien tukikohdassa saimme kuulla, että Ontajärven lounaiskulmassa olimme tietämättämme kävelleet vanhan miinakentän läpi! Vänrikki Kustaa Kotsalo, joka oli ryhmän pomo, otti tukikohdasta salamapuhelun omaan esikuntaamme, että pojat ovat tulleet omien luokse. Esikunnassa paluutamme oli odotettu kaksi vuorokautta jonka jälkeen tavaroitamme alettiin pakata tarkoituksella lähettää ne kotiin. Odottivat vain kaksi vuorokautta meidän viipyessä neljä ennen kuin pääsimme omien puolelle, jolloin olimme perin kaukana esikunnastamme. Matkaa oli vielä 200― 300 kilometriä. Olimme tarkoituksella kulkeneet koko ajan kauemmaksi omasta tukikohdastamme.

Lihakasta perunasoppaa

Kun ilmoitus oli tehty esikuntaamme ja paikalliselle päälliköllemme, saimme perunasoppaa, josta ei liha puuttunut. Kun muonista oli ollut pulaa, lihasoppaa todella maistui. Ruokapöydässä jouduimme kertomaan koko matkamme ja seikkailumme. Ruokailun jälkeen isäntämme sanoivat saattavansa meidät seuraavaan ylempään portaaseen. Pääsimme kuoma-autolla Kuusiniemen lossille. Jolmajärven yli oli lossiyhteys toiselle puolelle, jossa oli seuraava tukikohta, jonka päällikkönä oli kapteeni. Taas kerroimme kaiken uudestaan, ja siellä meitä ei enää epäilty. Meidät vietiin edelleen kuorma-autolla Seesjärven länsirannalla sijaitsevaan Paateneeseen. Siellä oli muistaakseni majuri korkeimpana. Pääsimme herrojen pöytään, jossa oli mm. siikaa monessa muodossa ja monenlaista muuta ruokaa. Jälleen kerroimme koko seikkailumme. Paateneesta meidät vietiin henkilöautolla Karhumäkeen, joka on Krivilinjan eteläpuolella, ja sieltä esikuntaamme Äänislinnaan. Arvatkaa jouduimmeko taas kertomaan kaiken kertaalleen. Saimme 12 vuorokautta lomaa, jonka jälkeen oli tultava takaisin samalle työmaalle. Kaikkiaan minulla oli 78 sotalentoa. Tämä kerrottu oli yksi niistä pahimmista, joka pysyy mielessä pitkään. Palattuani palvelukseen loman jälkeen muistan niin elävästi sen, kun oli lähdettävä juuri samaan paikkaan missä olimme pudonneet - ehkä taas junaa pommittamaan. Tuntui, että tehtävä vähän arasti. Sillä kerralla ei kuitenkaan sattunut sen kummempaa. Toisella lennolla samalla suunnalla varmaankin syöksyn aikana tarkkampujan luoti osui koneeseemme. Se oli tähtimoottori; kampikammion ja ylimmäisen sylinterin välissä oli yksi ainoa reikä. Siinäkin pommituksessa olin viimeisenä syöksymässä. Kaverit lähtivät paluumatkalle ja minä tulla louskuttelin perässä ihmetellen tuulilasiin tulevaa öljyä. Ajattelin, että sitähän näistä vanhoista moottoreista pakkaa tulemaan. Mutta lähestyessäni tukikohtaamme öljy oli entistä sakeampaa, enkä nähnyt millään laskeutua - en millään. Vedin lentolasit silmille, aukaisin kapiinin (ohjaamon lasikuomun), työnsin pääni ulos ja laskin kentälle. että se oli semmoinen.

Tulitaistelu Äänisjärvellä

Tehtäväksemme annettiin tykkiveneiden pommitus Äänisjärvellä. Käytössämme oli kolme syöksypommittajaa, kuten aikaisemmissakin kertomuksissa. Jo lähtiessä tiesimme, minkälainen tulivoima meitä on vastassa. Letkan ensimmäistä konetta ohjasi Erkki Komonen, toista Veikko Pietilä ja minä ajoin kolmantena perässä. Tähystäjänäni oli kakkoslentueen kk-ampuja Kurt Södergård, jota sanottiin Kurreksi. Hävittäjäsuojaa ei tällä matkalla ollut. Lähdimme lennolle Äänislinnan kentältä. Tykkiveneitä oli kolme ja ne ajoivat letkassa keskellä Äänisjärveä kohti itää. Siinä lähettyvillä oli Limo -saari, joka oli silloin suomalaisten miehittämä. Komosen Erkki meni edellä, Pietilän Veikko toisena ja me viimeisenä. Muistan, että viimeisestä koneesta oli hyvä katsella, miten pojat onnistuvat syöksyissään. Kun Erkki meni syöksyyn, niin koko ajan tykkiveneet syöksivät tulta 40 millisillä, 20 millisillä ja lisäksi kiväärikaliiperisilla aseilla. Tulivoima oli kova ja se kivaa katsella kun Erkki syöksyi lähes pystyssä ja sai osuman tykkiveneeseen. Vene upposi parissa minuutissa. Veikko ei onnistunut saamaan osumaa.

Harjoitussyöksy

Syöksyin perässä ja yritin tietenkin mahdollisimman hyvää tulosta. Huomasin koneen taso työntävän niin valtavasti, etten nähnyt tähdätä. Ajattelin silloin, että en minä näitä pommeja haaskaa, enkä pudottanut niitä ollenkaan, vaan ajattelin ottaa syöksyn uudestaan. Olin unohtanut että koneessa on korkeusperäsin joka liikkuu ja sivuperäsin, mutta sillä kertaa ei ollut kysymyksessä korkeusperäsin. Edessä on niin sanottu vakaaja, joka on liikkumaton osa, mutta kun kysymys on syöksystä, niin koneen sisällä on pyörä, mistä saa vakaajan kulman muutettua. Sen etukulmaa olisi pitänyt nostaa sellaiseen asentoon, että olisi saanut tähdättyä syöksyn aikana ja unohdin sen kääntää. Syöksy meni tietenkin mynkään ja kaverit lähtivät kotiin. Minulle annettiin semmoinen sisäinen ääni, joka tuli tuolta Ylhäältä - että kierrä aurinkoon. Oli kirkas auringonpaiste keskellä päivää. Kiersin auringon suuntaan ja aloitin sieltä uuden syöksyn. Tykit sylkivät tulta niin paljon kun putkista lähti. Katselin syöksyn aikana, että niillä oli 40 millinen ja siinä viiden ammuksen kampa. Sieltä lähti aina viisi kekäleläjää ja niitä tuli yhtä mittaa päin. Lisäksi tuli 20-millisestä vihreätä nauhaa jatkuvalla syötöllä kohti. Syöksyssä ei voi väistellä, mutta heidän tähtäystään vaikeutti se, että he joutuivat ampumaan kohti kirkasta aurinkoa. Tätä tulta päin täytyi koettaa tehdä tehtävänsä. Hermoni eivät ole muistaakseni koskaan olleet missään näin kovalla koetuksella. Koko lastini meni tykkiveneen laitaan ulkopuolelle, jossa räjähdyspaine ilmeisesti vaurioitti alusta melkoisesti, koska koko vehje lähti kieppumaan, mutta ei kuitenkaan upottanut alusta.

Syöksyssä vedetään yleensä vauhdista ylös ja kaarretaan vasemmalle, koska näin on luontevinta ja näin näkee miten pommit ovat menneet. Kun olin tullut suoraan auringosta ja tykkien putket olivat suunnatut aurinkoon, syöksyin auringosta pohjoissuuntaan. Jos olisin vetänyt tavan mukaan vasemmalle, olisin joutunut uudesta tuliputkien eteen. Minulle annettiin jälleen siinä syöksyvaiheessa sisäinen kehotus, että älä vedäkään ylös, vaan paina veden pintaan ja tee siinä kurveja. Näin toimin eivätkä tykkimiehet ehtineet kääntämään putkiaan yllättävään suuntaan. Konekiväärimiehet kyllä ennättivät ja sieltä tuli valkoista juovaa minkä kerkesi. Vedin niin pintaa myöden, ettei taso ihan ottanut kiinni veteen ja siinä tein venkuraa. Siinä oli konekiväärinkin kanssa vaikeuksia osua, kun maali kääntyili arvaamattomasti. Pian välimatkakin kasvoi liian suureksi.

Ulkoilmateatteri

Siellä Limo -saaressa oli meikäläisiä katselemassa. Jämijärveltä oli Vähävihun Aimokin ja he katselivat haarakaukoputkella koko taistelun kuin näköalapaikalta. Kertoivat siitä meille jälkeenpäin. Lensin hetken matkaa pintaa myöten ja vasta kauempana uskalsin nousta korkeammalle ja lensin kentälle. Yleisradiossakin kerrottiin, että yksi tykkivene upotettiin ja toista vaurioitettiin.

Se oli jännittävä lento ja jännitystä tuli yhtäkkiä valtava määrä pienen ajan sisällä. Lopulta pääsin toisten perässä onnellisesti Äänislinnan lentokentälle.

Olavi Heikkilä