Kutsu Moskovaan ja sodan alku

Hyvinkääläinen Veikko Kuparinen kertoo aatoksistaan ja tuntemuksistaan talvisodan syttymisestä syksyllä 1939, sodan alkuviikoista ja evakkoon lähdöstä ollessaan tuolloin 17-vuotias nuorukainen:

Yleisesti ottaen meillä suomalaisilla olivat asiat melko hyvin 1939. Olimme selviytyneet maata koetelleesta pula-ajasta jaloillemme. 1930-luvun alkupuolella käyntiin lähtenyt nousukausi jatkui vuodesta toiseen. Pahin puute ja hätä olivat väistyneet. Tavoitteet olivat silti paljon korkeammalla. Uskoimme turvalliseksi yrittämisen kohti parempaa huomista ikiomassa itsenäisessä valta¬kunnassamme. Luulimme, etteivät menneisyyden hirvittävät sotavaunut enää koskaan jyräisi maamme yli.

Myrskypilvet rupesivat nousemaan Euroopan taivaalle leviten lopulta Suomenkin ylle. Kaksi diktaattoria kävi kauppaa Euroopan kohtalosta. Erehdyimme silti jälleen luulemaan, etteivät järjestelyt koskisi meitä suurestikaan, kun olemme tällaisia maailmankartan laitapuolen asukkaita. Heräsimme kuitenkin todellisuuteen 1939 syksyllä, kun Moskovasta kuului kutsu saapua neuvottelemaan Leningradin turvallisuudesta. Se oli shokki koko kansalle. Kaikesta huolimatta yritimme vieläkin luulotella, ettei se sotaa merkitse. Kunhan yrittävät pelotella meitä, ajattelimme.

Muistan kuinka sanomalehdet kirjoittivat Paasikiven ja Tannerin menevän neuvottelemaan Moskovaan. Kun heitä kuljettanut juna pysähtyi Viipurin asemalle, siellä monituhantinen ihmisjoukko lauloi paljastetuin päin: "Kuullos pyhä vala kallis Suomen maa, Sinuun koskea ei väkivalta saa". Joukko antoi suullisia evästyksiä, ettei suomalaista maaperää saa luovuttaa tuumakaan. Olimme tavallaan kokeneet ihmeen, kun sisällissodan repimästä eripuraisesta porukasta oli ulkoisen uhan edessä tullut yksimielinen kansa.

Panssarivaunuja kotipihassa

Maan armeija oli kuitenkin asetettu valmiustilaan ja reserviläiset kutsuttu palvelukseen. Karjalan kannakselle virtasi joukkoja eri puolilta maata. Kotikyläni sai vieraakseen hämeenlinnalaisen panssarivaunuosaston. Joitakin sotilaita siitä sijoitettiin meillekin. Olin silloin 17-vuotias ja koin kaiken hälinän hyvin voimakkaasti. Oli jännää nähdä aivan oikeita panssarivaunuja kotipihallaan ja vielä jännempää päästä sellaisten kyytiin. Panssariosaston pojat olivat reiluja kavereita ja tuntuivat valmistautuneen tosimielessä pahimman varalle.

Mieleeni on jäänyt, kuinka äitini oli eräänä lauantaina tapansa mukaan paistamassa piirakoita. Tupaan tuli meille ennestään tuntematon väsynyt sotilas kysymään jotakin. Ennen miehen poistumista äiti kysäisi, maistuisiko sotilaalle lämpöinen piirakka. Se oli kuin taikasana. Mies tuntui piristyvän kerralla hyväksyen tarjouksen hymyssä suin. Äiti antoi vielä pari piirakkaa mukaankin, jota sotilas näytti suuresti arvostavan. Pienellä, hyvästä sydämestä lähteneellä eleellä äitini varmasti rakensi ystävyyttä maanpuolustajan ja paikallisen asukkaan välille.

Venäläisten hyökkäys alkaa

Nousin hyvin nukutun yön jälkeen pirteänä. Puuhailin aluksi jotakin pientä ja lähdin sitten polkupyörällä rautatieasemalle noutamaan postia, joka jaettiin siellä kyläläisille muistamani mukaan yhdeksän tietämissä. Meillä kylän pohjoislaidan asukkailla oli tapana kuljettaa ja jakaa posti taloihin vuoropäivinä. Selasin lehdet ja kirjeet jakelujärjestykseen asemalla. Huomasin sanomalehtien kulmiin painetun päivämäärän 30.11.1939.

Asetettuani postilaukun tukevasti pyörään, lähdin ajelemaan ns. Iivarinniskan tietä jakelukierrokselleni. Päästyäni lähelle Pyyhtiän risteystä, aloin kuulla kummallista hurinaa. Äänen yhä voimistuessa pysähdyin kuuntelemaan tarkemmin. Silloin havaitsin aseman suunnasta lähestyvän suuren joukon matalalla lentäviä lentokoneita. Tajusin heti mistä oli kysymys. Sota oli sittenkin syttynyt. Ymmärsin lentoko¬neiden olevan matkalla Viipuriin. Ne lensivät niin matalalla, että näin selvästi lentäjien kasvonpiirteet heidän kurkistellessaan laidan yli maahan päin.

Se oli siihenastisen elämäni totisin paikka. Tunsin itseni hyvin ahdistuneeksi ja aprikoin mielessäni, onko tämä nyt kaiken loppu. Olin jo näkevinäni silmissäni karkotettuja suomalaisia kuljettavan pitkän junan matkalla Siperiaan. Heräsin viimein todellisuuteen, kun muistaessani puheet Viipurin suunnalla voimakkaista räjähdyksistä. Ne olivat siis pommikoneita matkalla tuhoamaan Viipuria. Tämä tietoisuus mielessäni lähdin lopulta jatkamaan jakelukierrostani.

Kotona tapasin äitini ja joitakin panssarisotilaita järkyttyneen näköisinä. Olimme kaikki kuin puulla päähän lyötyjä. Oli kovin vaikea uskoa, että naapuri oli tullut meitä tuhoamaan. Sisimmässäni kävi voimakas tunnekuohu, joka kaipasi purkautumistaan. Hiljainen kun olin, en ollut tottunut avautumaan kenellekään. Lopulta oivalsin, että onhan minulla kaksikin ystävää, joille voin kertoa senhetkisen suuren hätäni. Toinen on ylhäällä taivaissa ja toinen tallissa. Sen tajuttuani riensin enempää aikailematta talliin, otin pollen pään kainalooni ja rupesin tippa silmässä kertomaan sille ahdistukseni syytä. Siinä samalla uskouduin myös Luojalleni, pyytäen häneltä varjelusta tulevissa koettelemuksissa niin kansallemme, kotiväelleni kuin itsellenikin.

Jonkin ajan kuluttua tunsin itseni vapautuneemmaksi. Viesti oli ilmeisesti mennyt perille. Olin näkevinäni hevosen katseessa hyväntahtoista ihmettelyä ja se riitti minulle. Jokin ulkopuolinen olisi saattanut kummastella tuota tallitapahtumaa jos olisi nähnyt tapahtuman. Mutta jälkeenpäin tuntuu, ettei siinä loppujen lopuksi ollut mitään outoa. Tallihan oli Seimen lapselle jo ennestään tuttu ympäristö, minkä vuoksi ymmärtäisin sen sopineen oikein hyvin ahdistukseni purkupaikaksi.

Yksimielinen kansakunta

Vihollisen tunkeutuminen maahamme oli kuitenkin tosiasia, jota koko kansakunta ja muu sivistynyt maailma piti törkeänä oikeudenloukkauksena. Sitä ryhdyttiin vastustamaan niin henkisesi kuin sotilaallisestikin. Joukkomme tekivät rintamilla päättäväistä vastarintaa ja siviiliväestö tuki yksimielisesti maanpuolustusponnisteluja. Vapauden menetyksen uhka pyyhkäisi kerralla pois poliittiset erimielisyydet kansamme keskuudesta. Käsittääkseni tuosta kansallisesta sovinnosta on paljolti kiittäminen edesmennyttä suurta työväenjohtajaa Väinö Tanneria.

Siellä etulinjan poteroissa olivat rintarinnan kotikylänikin miehet, muistelematta enää aikaisempia kiistojaan paidan väristä taikka asepuvun käytöstä naapurin tansseissa.

Ei ollut enää niin sanottuja punikkeja taikka lahtareita, vaan kallista vapauttaan puolustava yksimielinen kansa, jonka sitkeä puolustustaistelu yllätti vihollisenkin täysin. Maahantunkeutujan tarkoitusperät kävivät lopullisesti selville, kun radio ja lehdistö kertoivat venäläisiltä vallatuista kuormista löytyneen aineistoa ja välineistöä Helsingissä pidettävää voitonparaatia varten.

Ilmatorjuntaa navetan takaa

Perolla ollut panssarivaunuosasto ei joutunut heti rintamalle, vaan jatkoi harjoituksiaan maastossa. Eräs meille majoitettu hämeenlinnalaissotilas on jäänyt erityisesti mieleeni tuosta porukasta. Hänkin yritti sodan alkupäivinä muiden mukana kiväärillä ampuen pudottaa matalalla lentäneitä vihollispommittajia. Kun se ei tuottanut tuloksia, ryhtyi sinnikäs kaveri oma-aloitteisesti tehokkaampiin toimenpiteisiin. Hän hilasi konekiväärit navettamme takana olleeseen naapurin metsikköön, sahasi erään koivun poikki noin 1,5 metrin korkeudelta ja asensi kuularuiskun sen kannon päähän tukevasti kiinni. Kun venäläiset pommittajat taas tulivat matalalla lentäen kohti Viipuria, päästeli tämä yksityisyrittäjä pitkiä sarjoja kohti koneita. Nyt olisi luullut jo syntyvän tuloksiakin, mutta harmiksemme jouduimme panemaan merkille, etteivät konekiväärin luodit mahtaneet mitään koneiden panssaroiduille pohjille, josta ne säkenöiden kimposivat pois.

Linnoitustöihin

Elin sodan ensimmäiset päivät kuumeisen odotuksen vallassa, epätietoisena kansamme, kylämme ja itseni kohtalosta. Mielessäni pyöri myös ajatus, voisinko tehdä jotakin hyödyllistä maanpuolustuksen hyväksi.

Eräänä päivänä joulukuun alkupuolella rupesi tapahtumaan. Laitisen Ville, joka oli määrätty kyläpäälliköksi, tuli meille ilmoittamaan, että minun olisi lähdettävä Huumolaan linnoitustöihin. Tuo kylä sijaitsi ns. Kannaksen tien 6 varrella lähellä senhetkistä rintamaa. Rupesin valmistautumaan lähtöön. Perillä selvisi, että meitä nuoria poikia oli kylästämme määrätty melkoinen liuta tuolle samaiselle linnoitustyömaalle. Useat olivat ikätovereitani kansakoulusta ja siten ennestään tuttuja. Meille jokaiselle jaettiin aseistukseksi omat nimikkokiväärit ja vasta sen jälkeen työvälineet. Kyllä se tuppasi röyhistämään nuorukaisen rintaa, kun havaitsi päässeensä oikean pyssyn haltijaksi.

Ulkona saattoi selvästi kuulla tykkien jylinän rintamalta, joka ei enää siinä vaiheessa kovin kaukana ollutkaan. Lyhyessä ajassa oli tapahtunu paljon asioita, joista kavereiden kesken puhelimme. Eniten ehkä pohdiskelimme sitä, mahtaisimmeko päästä rintamalle jos sinne pyrkisimme. Tunsimme olevamme melkoisia sotilaita, kun olivat meille kivääritkin antaneet. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, että aatoksissamme taisivat sekoittua kotiseudun puolustustahto ja seikkailumieli sopivasti keskenään. Olimmehan vasta 16—l8-vuotiaita nuorukaisia, joilta ei voinut odottaa kypsää harkintaa sellaisissa asioissa.

Kylällä päätien varrella olleessa lottakanttiinissa kävimme iltaisin kuuntelemassa rintamasotilaiden juttuja taistelutapahtumista. Kerran siellä ollessamme sisään työntyi ryhmä lumipukuisia sotilaita, joista yhden puku oli pahoin veressä. Puvun punainen väri tuntui kovasti kiinnostavan paikalla olleita. Kun miehet olivat saaneet kahvikupit ja pullat eteensä, rohkeni joku vanhempi sotilas kysäistä syytä nutun poikkeukselliseen väriin. Jonkin aikaa kahvia hörpittyään rupesi tämä kertomaan kokemuksistaan. Venäläiset joukot olivat päivän kuluessa taas ryhtyneet raivoisaan hyökkäykseen meikäläisten puolustuslinjojamme vastaan Summassa. Suomalaisten konekiväärit ja muut tuliaseet olivat tehneet suurta tuhoa massoina päälle vyöryvän vihollisen rivistöihin. Mutta kun miesylivoima oli musertavan suuri, onnistuivat jotkut venäläiset pääsemään meikäläisten puolustusasemiin saakka. Siinä tilanteessa ei miehen kertoman mukaan ollut enää mahdollista käyttää ampuma-aseita, vaan oli ryhdyttävä käsirysyyn mies miestä vastaan, eli aitoon härmäläiseen puukkotappeluun. Kertoja oli kavereineen selviytynyt tuossa lähitaistelussa voittajaksi, mutta lumipuku oli samalla menettänyt alkuperäisen värinsä. Näin leikisti sanoen tekisi mieli arvailla, mahtoiko rättimikko torua miesparkaa kun oli puhtoisen pukunsa sotannut.

Kavereiden kanssa kuuntelimme tietenkin korvat höröllä sotilaan kertomusta ja samalla taisi mieleen hiipiä epäily, ettei se rintamahomma taida niin romanttista ollakaan, kuin olimme kuvitelleet.

Linnoitustyöt edistyivät hyvää vauhtia. Rakensimme Huumolan kylän peltoaukeille kivisiä hyökkäysvaunuesteitä vihollisen panssareiden torjumiseksi. Joulukuun loppupuolella rintamalinjat todennäköisesti lähestyivät edelleen, koska kuulimme työpaikallemme selvää konekivääritulta. Saimme niihin aikoihin venäläisistä hävittäjälentäjistä todellisen riesan, kun nämä rupesivat häiritsemään työskentelyämme tulittamalla meitä yhä useammin. Hyökkäysvaunuesteiksi tarkoitetut korkeat kivipaadet olivat mitä parhaimpia suojakilpiä ilmahyökkäyksen aikana. Kun näimme hävittäjien syöksyvän kohti, menimme kivenjärkäleiden taakse kyyryyn ja olimme siellä turvassa luotisateelta. Olisimme olleet mennyttä miestä, jos venäläiset olisivat tulittaneet meitä vastakkaisilta suunnilta samanaikaisesti. Onneksemme niin ei tapahtunut.

Linnoittaja lähtee evakkoon

Olin ruvennut tottumaan linnoitustyömaan elämään, kunnes joulun viettäminen niissä karuissa puitteissa herätti jälleen todellisuuteen. Läheiseltä rintamalta kuulunut raivoisa aseiden pauke ei oikein tuntunut sopivan taustamusiikiksi Jeesus-lapsen syntymäjuhlaan, joka oli lähetetty tänne julistamaan rauhan ja rakkauden sanomaa. Senlaatuinen rauhanjulistus ei sopinut ateistisen hyökkääjän periaatteisiin.

Pyöräillessäni eräänä iltana pian joulun jälkeen kotiini, sain kuulla, että loputkin siviilihenkilöt ja eläimet evakuoidaan kylästämme vielä samana iltana lähtevällä junalla. Pekka-veljeni, joka edelleen toimi kylämme ilmapuolustustehtävissä suojeluskuntalaisen ominaisuudessa, oli sitä mieltä, että minun olisi lähdettävä viemään hevosia evakkoon. Hän lupasi ilmoittaa asiasta linnoitustyömaan johdolle. En ollut lähtöajatuksesta ollenkaan ihastunut, mutta tyydyin kuitenkin siihen, koska tiesin lähestyvän rintaman sanelevan tällaiset toimenpiteet.

Illan kuluessa pakkasimme välttämättömät tavarat rekiin, jonka jälkeen matkasimme suoraan rautatieasemalle, jossa juna jo odotti matkalaisiaan. Touhua riitti ennen kuin hevoset rekineen oli ahdettu vaunuihin. Puolenyön tietämissä pääsimme lähtemään ja matka kohti tuntemattomia kohtaloita alkoi. Ajatukseni olivat taas kerran ristiriitaiset, kun köröttelin mullivaunun nurkassa sotaa pakoon kohti vieraita tanhuvia. Olin nuoren elämäni aikana ehtinyt kiintyä kotiseutuuni vahvoin sitein, josta minut nyt väkivaltaisesti repäistiin irti. En sen ikäisenä vielä ymmärtänyt suurvaltapolitiikan karuja realiteetteja. Kyselin vain tuskaisena, miksi tällaista voi ja saa tapahtua.

Vaikka lapsuuteni ajan olin saanut kuulla kasvavasta sodan uhkista, ne pyrkivät kuitenkin tuntumaan lapsen mielessä epätodellisilta tarinoilta, aivan kuin olisi puhuttu jostakin kaukaisesta pahasta sudesta. Nyt minun ja koko Karjalan heimon oli pakko uskoa, että ne kertomukset olivat sittenkin tosia. Olihan tämä hukka parhaillaan haukkaamassa Karjalaa, kenties koko Suomea. Tuota kaikkea hevosten kanssa matkaa tehden ja tapahtunutta miettien totesin itsekseni, että oikeustajuni oli saanut ensimmäisen pahanlaatuisen vammansa.

Evakkojunamme jyskytteli pimeässä yössä määrätietoisesti eteenpäin. Nukkumista ei kannattanut yrittää, siitä ei varmastikaan olisi tullut mitään. Öisten tuntien kulumista ei ehtinyt paljon huomata, kun ajatuksissa pyörivät muistikuvat menneestä ja huoli tulevaisuudesta. Mieleeni tuli koulussa historian tunneilla luetut kertomukset, kuinka Karjala oli menneinä vuosisatoina monesti valloitettu ja hävitetty, mutta jäljelle jääneet olivat sen aina rakentaneet uudelleen. Vajotessani hetkeksi horrokseen tuntui kuin nuo paljon kärsineet esi-isät olisivat tulleet viereeni ja kuiskanneet korvaani:"Älä anna periks Karjala poika, kyl sie tulet viel pärjäämää, vaik tälhetkel pahalt näyttääkii".

Pimeä yö rupesi väistymään. Oven raoista ja ikkunaluukuista tunkeutuivat aamun ensimmäiset valonsäteet vaunuun. Öinen masennus häipyi hiljalleen ja elämänhalu pääsi jälleen voitolle. Halusin ottaa tulevat vaikeudet haasteina vastaan, kuten esi-isät olivat horroksessa kehottaneet.

Saavutin luottavaisen mielenrauhan, kun tajuntaani pulpahti Runebergin tuotannosta tuttu klassinen säe: "Viel uusi päivä kaikki muuttaa voi".

Veikko Kuparinen