Motissa

Esko Jaakkola, 1923 syntynyt pikakivääriampuja, kertoo perääntymisvaiheesta Syvärin takaa kohti Hyrsylän mutkaa:

Olimme tulleet toistasataa kilometriä yhteen menoon. Meidän piti mennä suorinta tietä Viteleeseen, mutta oli tullut tieto, että ryssä on noussut maihin Tuuloksessa kovalla rytinällä. Niinpä reittiä Viteleeseen piti muuttaa. Suurin osa Syvärin porukasta oli jo aiemmin päässyt paikan ohitse, mutta jälkiporukat joutuivat suuntaamaan ensin pohjoiseen ja sieltä taas kohti länttä.

Saavuimme Prääsä-Palalahti -tielle. Ajattelimme, että nyt on taas jonkinlainen tie alla ettei tarvitse aina metsissä kulkea. Pääsimme Vieljärvelle, kun edestäpäin alkoi kuulua kovaa ammuntaa. Vihollinen oli katkaissut tien edellämme kulkevalta hevoskolonnalta. Kolonnassa olivat kaikki meidän pataljoonan ajoneuvot ja monien muidenkin. Ryssä oli ehtinyt Tuuloksesta eteemme tappaen kaikki miehet ja hevoset kolonnasta ja saaden paljon papereita. Tiesimme olevamme motissa. Tulosuunnassa vasemmalla oli järvi ja oikealla valtava korpialue. Vieljärven kyläläiset olivat paenneet sotaa korpeen.

Siinä oli herroilla miettiminen, mitä nyt tehdään. Sitä ihmeteltiin, kun vihollinen ei alkanut puristaa mottia umpeen, vaan kaivautui sinne korpialueen puolelle. Olimme siinä kolme vuorokautta. Moni meinasi itsensä ampua, ettei ryssä ainakaan elävänä saisi. Enkä minäkään koskaan viimeistä patruunaa ampunut. Piti jättää omavara.

Puolentoista vuorokauden kuluttua kaikilta alkoivat myös muonat loppua. Tieto lähetettiin eteenpäin, ilmeisesti jollakin oli radiolähetin. Saimme tietää, että seuraavana iltayönä meille tuotaisiin sapuskaa ilmasta käsin. Sitä sitten odotettiin kuin kuuta nousevaa. Viimein alkoi kuulua kovaa lentokoneiden surinaa. Ensin tuli näkyviin yhdeksän hävittäjää ja sitten kuljetuskone. Järven puolella oli pieni peltoaukea, jolle paketit pudotettiin. Ensin kone pudotti korkeuttaan aika lailla, ehkä 150—200 metriin. Hävittäjät kiersivät kuin herhiläiset ympärillä. Ei ollut viholliskoneilla asiaa lähelle. Ei sinne kyllä olisi ollut kuljetuskoneellakaan asiaa ilman hävittäjiä. Kone pudotti meille vanikkapaketteja, juustoa, milkkiä eli maitokorviketta, palasokeria ja mikä tärkeintä, tupakkaa ja patruunoita. Näkkileipäpaketit ja palasokeri menivät kyllä aika lailla sutuksi, mutta kyllä niistä suuhunpantavaa jäi.

Kun olimme kolme vuorokautta olleet motissa, alkoi tuntua siltä, että kyllä tästä on lähdettävä, kun ryssä ei painosta. Kai ne luulivat, että antaudumme, kun ruoka loppuu, vai odottivatko ehkä itselleen lisämiehitystä. Onneksi saimme kuitenkin ruokaa lisää ja jaksoimme lähteä pois.

Jouduimme kovaan taisteluun, kun lähdimme. Naapuri oli ehtinyt jo vähän itselleen monttuakin kaivaa eikä meikäläisillä ollut käsikranaatteja. Siitä vain seisaaltaan mentiin päin, muuta ei voinut. Minusta vasemmalla oli kolmannen joukkueen johtaja ja siitä seuraavana pikakivääriampuja. Joukkueenjohtajalla oli konepistooli. Häneltä loppuivat siitä panokset ja hän otti siltä toiselta kaverilta pikakiväärin, johon oli juuri vaihdettu lipas. Rinnakkain siinä mentiin ja tulitettiin, minkä kerittiin. Ei paljon ehtinyt katsomaan, mitä sivuilla tapahtui. Tämä ylikersantti kaatui ihan vihollisen montun reunalle saadessaan konepistoolisuihkun rintaansa. Hän oli Pohjanmaalta kotoisin.

Etenimme jokseenkin leveällä alueella. Siihen jäi paljon poikia. Oli se kamalaa katseltavaa. Ei siinä armoa pyydetty eikä annettu. Lippaan minäkin kerkisin juuri ja juuri vaihtamaan, kun apulainen oli vieressä antamassa. Siitä, mistä tulimme läpi, ei ainuttakaan ryssää jäänyt elävien kirjoihin. Ne, jotka pahimmin haavoittuivat, jäivät sinne meikäläisistäkin. Ei siinä saanut tulla suru puseroon. Tuli tapetuksi tai ei, ei sitä siinä ajateltu. Raaka peli vain päälle, tuli mitä tuli.

Tämä metsän halki tulo kesti jonkin aikaa. Menimme kohti Hyrsylän mutkaa, mutta emme aivan sinne saakka. Olimme lähellä vanhaa rajaa, jossa saimme uutta porukkaa, panssarintorjuntamiehiä. Saksasta olimme saaneet panssarikauhuja ja -nyrkkejä. Kavereita oli jossakin koulutettu näitä. Nämä pojat olivat nuorempaa porukkaa. Aseet kyllä olivat hyviä, kun vain oli miestä takana...

Esko Jaakkola