Lähtemättömästi muistiin jäänyt tapahtuma

Eräs jatkosodan aikainen tapahtuma on askarruttanut minua jo yli 60 vuotta. Sain 18-vuotiaana kutsun suorittamaan asepalvelusta Suomen armeijaan. Saavuin 15.1.1942 Korian koulutuskeskukseen pioneerikoulutukseen, josta alkoi kolmivuotinen sotataipaleeni.

Alkukoulutuksen ja aliupseerikoulun käyneenä sain siirron rintamalle 1924 syntyneiden poikien porukkaan lähes 200 kilometrin päähän Suomen rajasta Vienan korpeen Rukajärven rintamalohkolle. Matkaan lähti Etelä-Pohjanmaalta kymmenestä pitäjästä 144 sotilasta. Eniten lähti Alajärveltä, 38 poikaa. Aluksi matkasimme junalla "härkävaunussa" Lieksan asemalle, josta jatkoimme taivalta kuorma-autoilla. Saavuimme vihdoin Rukavaaraan pioneerikomppania P. 24:ään, josta meidät erotettiin eri komppanioihin.

Onko ihmisen kuolema määrätty jo ennakkoon? Tällainen ajatus tuli mieleeni kun mietin tapausta, joka minulle sattui sodan aikana. Toinen komppania ja koko pataljoona oli sijoittunut muutaman kilometrin päähän etulinjasta Rukavaaran rinteelle, jonne ensitöiksemme rakensimme miehistökämpät Karjalan keloista. Pioneeri-aselajin tehtävät olivat sotaoloissa monenlaiset. Siksi rakentamamme miehistökämpät jäivät usein tyhjilleen. Usein oli myös tyytyminen telttamajoitukseen. Kerran syksyisenä iltapäivänä komppania palasi taas Rukavaaraan rakentamilleen kämpille. Kuorma-autoilla jo tullessamme oli tapahtua vahinko. Autonlavalta hyppiessämme alajärveläisen Urho Välisaaren kertatulella oleva konepistoolin perä löi maahan. Ase laukesi ja luoti lävisti hänen käsivartensa, mutta ei kuitenkaan osunut luuhun. Pääsimme kaikki pienellä säikähdyksellä.

Tullessamme kämpille aloimme lämmittää kylmiä huoneita. Vihollisen lentotoiminta oli viimeisenä sotakesänä huomattavasti vilkastunut varsinkin syksyä kohti. Kämppiä lämmittäessä savupiipuista lensi kipinöitä ilmaan, jonka huomatessaan vihollinen alkoi pommittaa majoitusaluettamme lentokoneesta aika rajusti. Pommitus loppui vahinkoa aiheuttamatta ja tuntui tältä erää olevan ohi. Kämpän pojat alkoivat touhuta kuka mitäkin, kirjoittaa kirjettä ja keittää korviketta. Osa pojista pelasi korttia, joka olikin lähes ainoa ajanviete, ellei tarvinnut mennä vartioon.

Kaverit pyysivät minuakin pelaamaan. Sanoin etteivät silmäni näin illalla iltaunisena pysy auki. Pyynnöistä huolimatta menin alalaverille makaamaan. Kas kummaa, ihmettelin, kun uni ei tullutkaan ja pyöriskelin vain petilläni. Tämän huomasivat myös pelikaverit ilkkuen, ettei Arvo nyt ole terve. He tiesivät hyvin iltaunisuuteni. Sanoin etten tunne terveydessäni mitään poikkeavaa, mutta uni ei nyt vain maistu. Viimein ajattelin, että pään alla olevassa repussa on jotain vikaa, vaikka se oli ollut päänalu¬senani koko rintamalla oloni ajan. Niinpä aukaisin repun suun ja otin sieltä alusvaatekerraston sekä jalkarätit ja laitoin ne tyynyksi. Repun työnsin petilaverin alle. Moitiskelin matalaa päänalusta, mutta jos uni tulee, niin hyvä on. Ihme kyllä, uni tuli välittömästi, kuin varkain.

Vihollinen oli nukkuessani jälleen ryhtynyt pommittamaan majoitusaluettamme. Eräs pommi oli tehdä suurta tuhoa, mutta onneksemme se putosi noin kahden metrin päähän kämppämme pienen ikkunan alle. Ikkunan kohdalla pelaavien kaverien hyvä tuuri oli siinä, että rinteessä sijaitsevassa kämpässä oli korkea kivijalka ja sirpaleet lensivät heidän ylitseen. Yhden sirpaleen kohteeksi joutui lähinnä ikkunaa oleva kahden pojan laveri, josta pommin terävä sirpale särki kaikki laudat yhtä lukuun ottamatta säpäleiksi. – Kaikeksi onneksi laverilla tavallisesti maanneet alajärveläiset Eino Syrjälä ja Jaakko Luoma-aho olivat siihen aikaan komennuksella joukkueen mukana Ilomantsin voitokkaassa mottitaistelussa. Näin he säästyivät pahimmalta. Samaa ei voi sanoa mainitusta joukkueesta, josta kaatui 1915 syntynyt joukkueenjohtaja, luutnantti Paavo Kiiskinen Haapajärveltä ja alikersantti Uolevi Rintala. Lisäksi useita haavoittui, mm. naapurikylän Eino Lakanen. Sama sirpale oli muuttanut suuntaa kohti alalaveria, jossa nukuin. Tämä seitsemän sentin pituinen terävä sirpale päätyi laverin pohjan ja seinän kulmaukseen, aivan pääni kohdalle.

Tätä tapahtumaa minä ja kaverit silloin ja jälkeenpäin olemme ihmetelleet. Kuinka silloin aavistin ottaa repun pois pääni alta? Ilman sitä toimenpidettä minulla ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta jäädä eloon. Sirpaleen on täytynyt mennä aivan hiuksia hipoen seinään. Vaikka elämässäni on ollut muutama "läheltä piti" tapausta, tämä tapaus on jäänyt lähtemättömästi muistiini.

Ehkä vielä ei ollut kuoleman aika. On sanottava, että onni oli onnettomuudessa, samoin korkeimman varjelus. Samaa onnea ja varjelusta olisin toivonut niille ulkona oleville kahdelle Kainuun kaverille, joita sama pommi kohteli kaltoin, aiheuttaen toiselle heistä kuoleman.

Arvo Pajala