Muistikuvia sota-ajalta

Mielikuvia kuuden vuosikymmenen takaa.

Heinäkuussa kaksitoista vuotta täyttäneenä poikasena olin edellisten vuosien tapaan aloittanut Lopen Vojakkalan kylän kansakoulun käynnin elokuun 20. päivän paikkeilla. Meneillään oli viimeinen luokka. Jäljellä olisi vain jatkokurssin kaksi lukukautta.

Viimeiset kaksi kesää oli kulunut jo työnteon merkeissä. Kodin maataloustöiden ohella kävin veljieni kanssa parkkimetsässä. Keräsimme pajuparkkeja nahkureiden tarpeeksi. Parhaimmillaan siitä sai vähän rahaakin. Vaikka tilastojen mukaan elettiin ns. hyvää aikaa, raha oli silloinkin pientalon perheissä tiukalla. Meillä se oli erittäin tiukalla, koska rakensimme entisestä korpiasunnosta parin kilometrin päähän uutta talouskeskusta Loppi—Vojakkala—Urjala –tien eli nykyisen 54-tien varteen. Navetta ja sauna-rakennus olivat suurin piirtein valmiita edellisiltä vuosilta. Perheemme oli jo syksyllä 1937 muuttanut asumaan saunan yhteydessä olevaan saunakamariin joka oli varustettu jo silloin keittomahdollisuuksin varustetulla hellalla ja paistinuunilla entisen paikan pystyuunin kolmijalan sijaan. Tila oli vain kymmenisen neliötä. Me kolme veljestä nukuimme yöt saunan lauteille tehdyllä petillä, jonka pohjana oli paljaita pitkiä ruisolkia. Vanhempani ja vuonna 1938 syntynyt siskomme nukkuivat saunakamarissa. Kesät nukuimme saunan puuvajassa ja navetan ylisillä. Navetta oli valmistunut, kuten saunakin vuonna 1937, ja rakennettu sen ajan käsityksen makaan komeasti Santamäen punatiilistä, joita siihen meni lähes kymmenentuhatta.

Vuoden 1939 syksyn koulunkäyntini sujui alkukuukausina normaaliin tapaan. Koululle oli parin kilometrin kävelymatka, joka naapurin ikätoverin kanssa useimmiten sujui kommelluksitta joitakin myöhästymisiä lukuun ottamatta, etenkin kotiintulossa. Koulumme opettaja, 1800-luvulla Tammelan Teurolla syntynyt mies, olivat kahden poikansa ja Betty-rouvansa kanssa hyvin isänmaallista ja suomalaisuuden läpitunkemia. Niinpä meille koulussa jo ensimmäisestä kansakoululuokasta alkaen tehtiin selväksi, että itäinen naapurimme on epäluotettava ja itsenäisyydellemme vaarallinen. Opettajapariskunta oli myös hyvin suojeluskuntamyönteinen. Meitäkin käytiin kotoa saakka pyytämässä Suojeluskunta-poikiin. Olisimme sinne halunneetkin, kun siellä sai käsitellä aseita. Talonpoikaista juurta oleva isäni olisi meidät ehkä päästänytkin, mutta äitini joka oli torpparin tytär, oli ehdottomasti sitä vastaan. Sanoi että johan sitä kylän variksetkin nauraa, kun torpparin pojat siellä juoksee " pistimet" ojossa. Ehkä hänen kantaansa vaikutti myös se, että hänen vanhin veljensä oli veljessodan aikana 19 -vuotiaana lähinnä uteliaisuuttaan seurannut valkoisten ja punaisten taisteluja niin läheltä, että joutui punaisten vangiksi, jolla matkalla myös kuoli. Koulussa opettaja ei pitänyt aatettaan pimennossa vaan teroitti joka käänteessä, että todennäköisen sodan syttymisen jälkeen mekin olemme velvollisia isänmaatamme puolustamaan.

Syksyn edetessä tilanne Euroopassa kiristyi jatkuvasti. Saksa valloitti Puolan, suurvallat neuvottelivat tehden hyökkäämättömyyssopimuksia jakaen mandaatteja keskenään jne. Lokakuun puoleenväliin mennessä perheemme asuin- eli päärakennusta oli rakennettu niin että se oli jo vesikatossa ja uunien perustukset valettu. Uunien muurauskin oli jo tippaa vaille valmis. Kesäaikana isä oli naapurin isännän kanssa tehnyt työn lähes kaksin. Me nuoret pojat, 14-vuotias veljeni ja minä olimme jonkin verran olleet apuna sen mitä leikeiltämme ja parkinvedosta ehdimme. Unohtaa ei voi myöskään äitiämme joka oli apuna niin talous- kuin rakennustöissäkin aina kun ns. naisten töistä kerkisi.

Lokakuun puolessa välissä tulivat kovat yöpakkaset, maa jäätyi aikaisin ja lunta tuli hetimmiten. Talvi alkoi poikkeuksellisen aikaisin. Syyskynnöt muun muassa jäivät suurimmaksi osaksi tekemättä. Talvi pysyi yhtämittaisesti paljolumisena hirmupakkasineen maaliskuun lopulle saakka. Talventulo keskeytti myös päärakennuksen teon. Avonaisiin ikkunoihin ja oviin lyötiin laudat ja talo jäi liitteelle, kuten siellä päin tavattiin sanoa. Tässä tilassa se pysyikin poikkeuksellisen pitkään, huomattavasti pidempään kuin talvi olisi edellyttänyt.

Puute oli paitsi miehistä myös tarvikkeista ja rahasta, joten asumaan siihen pääsimme vasta syyskesällä 1944. Talosta tuli kylän senaikaisista tavoista poiketen moderni, sillä se sisälsi sementtitiilikaton, betonisen kellarin talon alla ja tehdasvalmisteisen Kastor -hellan leivinuuneineen. Lisäksi siinä oli ns. lasiveranta tuplaikkunoineen. Vesijohto ja viemäri olivat silloin vielä ylellisyyttä ja sähköstä ei ollut vielä puhettakaan. Rakennustyön jatkuminen pysähtyi myös siksi että isän kanssa työstä vastannut naapurin isäntä kutsuttiin lokakuun puolivälissä ylimääräiseen kertausharjoitukseen Karjalan kannakselle. Sama kutsu koski lukuisia kotikylän poikia.

Koulumatkalla kylän keskustan halki näimme eräänä päivänä kertausharjoituksiin lähtijöitä. Heitä lähdettiin viemään avonaisella kuorma-autolla kirkonkylän kokoontumispaikkaan suojeluskuntatalolle. Mieliala tällöin oli vielä korkealla ja huumori herkässä kun pojat autonlavalla söivät lenkkimakkaraa ja huusivat "syökää makkaraa että jaksatte antaa ryssille selkään". Meille koululaisille tämä alku ei vielä meinannut mitään muutosta koulunkäyntiin. Opettaja tosin näytti usein hyvin miettivältä mutta valoi meihin uskoa että ei itsenäisen Suomen kuinkaan käy, itsenäisyyden henki on vahva ja puolustus niin hyvin järjestetty ettei minkään suunnan hyökkäys ole todennäköinen. Lehdistä sai kuitenkin lukea, että tilanne Euroopassa kiristyi päivä päivältä ja Suomenkin kertausharjoitukset muuttuivat todemman tuntuisiksi kun aina vanhempia kutsuttiin mukaan. Oma isäni ei vielä joutunut, vaikka olikin niitä ikäluokkia, koska hän ei ollut suorittanut aikanaan asevelvollisuuttaan. Syynä oli sen aikainen ”porsaanreikä". Kun isä oli asevelvollisuusiässä, sai vapautuksen jos oli maatalon ainoa poika ja anoi erivapautta. Tätä isä käytti hyväkseen.

Marraskuun 30 päivä 1939 oli lumisateinen tuiskupäivä. Lokakuussa alkanut talvi näytti tapojaan. Lunta oli puoleen sääreen saakka kun kahlasimme koulusta naapurin Kallen kanssa kotiin iloisin mielin. Opettaja oli ilmoittanut, ettei huomenna eikä ylihuomennakaan tarvitse tulla kouluun. Vasta seuraavana päivänä saatoimme lehdestä lukea, että oli syttynyt sota Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Siitä hetkestä tilanne muuttui. Tiet pysyivät auraamatta ja sanomalehdet myöhästelivät.

Radioita kulmakunnillamme ei ollut puhelimesta puhumattakaan. Keskikylällä tiedettiin parissa kolmessa talossa olevan radion, mutta sitäkään ei kehdattu mennä kuuntelemaan. Lukanan väen talon tiedettiin olevan mukavaa väkeä. Siksi käytiinkin joukolla talon tuvan ikkunan alla kuuntelemassa Suomen Tietotoimiston seitsemän uutisia. Kun talonväki huomasi kuuntelijat, he kohteliaasti kiersivät radion kovemmalle jotta ulkopuolellekin kuului hyvin. Keskikylällä mm. Lukanan talossa oli sähkövalo, joka tuli kylän omasta sähkökopista, akkumulaattoreista jotka ladattiin polttomoottorilla pyörivän dynamon avulla.

Sodan alkuviikkoina riitti petrolia, mutta pian dynamon pyörittäjäksi oli hankittava höyrykone, jonka polttoaineena olivat koivuhalot. Ajoittain oli pula koneenkäyttäjästäkin, kun miehet olivat sodassa. Tällöin me koulupojatkin kelpasimme konemiehiksi ja se oli mahtavaa. Isoäitini äidin puolelta asusti yksin Eerolan talon torpassa. Hänen kolme poikaansa olivat sodassa ja neljä tytärtänsä maailmalla kukin oman perheensä kanssa. Sofia-mummo pelkäsi hirveästi sotaa ja kaikkea siihen liittyvää. Muun muassa tiedot Helsingin pommituksista sai hänet kauhun valtaan, kun vielä yksi tyttäristä asusti siellä. Samoin oli laita Hämeenlinnan pommitusten osalta, koska siellä asustivat sekä tyttären että pojan perhe.

Maahan julistettiin pian sodan alettua pimennysmääräykset, joita joka talon tuli tiukasti noudattaa. Niin myös mummon mökissä, jossa mummo peitti kaikki ikkunat joka ilta ensin sanomalehdillä ja sitten paksuilla huovilla ja lopuksi määräysten mukaisilla pimennys¬verhoilla. Tuvasta joka oli mökin ainoa huone, tuskin olisi muutenkaan näkynyt mitään ulospäin koska ikkunat olivat pienet ja valonlähteenä yksi tyhjästä kengänkiillotuspurkista ja kiväärinhylsystä tehty tuikku. Öljy kun oli kortilla. Äitini komensi minut mummon kaveriksi. Tässä tehtävässä olin jokainen yö niin kauan kuin sotaa riitti. Eräänkin kerran mummo oli hyvin hermostunut ja peloissaan lähinnä sanomalehdestä saamiensa sotatietojen takia. Hän siunaili iltapalaa laittaessaan että jäähän sitä leipää vielä huomiseksikin, kuka sitten mahtaakaan enää aamulla olla sitä hengissä syömässä. Lohduttelin mummoa, että älä sure, jäähän ne sitten kissalle.

Joulupäivänä 1939 oli pakkasta yli 25 astetta. Taivas oli selkeä ja aurinko näkyvissä. Olimme koko perhe mummon luona kun alkoi kuulua kovenevaa lentokoneen ääntä. Me pojat menimme kielloista huolimatta ulos katsomaan, josko koneita näkyisi. Katsoessani räystään varjosta ylös taivaalle katon harjan yli näkyi viisi keihäänkärjen näköistä juovaa. Ajattelin että minkälainen olio sieltä vielä tuleekaan kun sillä on tuollaiset kynnetkin. Pian kuitenkin huomasin, että kärjessä lensi viisi lentokonetta erittäin korkealla jättäen jälkeensä polttokaasuista johtuvan vanan. Ensimmäinen kerran näin tällaisen valkoisen vanan joka jäi taivaalle leijailemaan pitkäksi aikaa, kuten nykyisinkin jokaisen näkemät suihkukoneen jäljet. Seurasimme koneiden matkaa niin kauan kuin ne tekivät syöksyn kohti Tamperetta, jota ne pommittivat. Myöhemmin pommilaivueita lensi kotini yli lähes päivittäin, mutta muita vastaavia janoja en muista. Naapurin isäntä oli myös sotaa pelkäävä mies, vaikka invalidina ei sinne itse joutunutkaan. Meille pojille hän huusi ja rähjäsi aina kun tapasi meidät ulkosalla pommikoneita tähyilemässä.

Koulusta riitti vapaata. Kansakoulut keskeyttivät yleisesti toimintansa koko sodan ajaksi.

Isäni joutui tammikuussa suorittamaan myöhästynyttä asevelvollisuuttaan suorittamaan 39-vuotiaana nostomiehenä. Hän palveli alokkaana Porissa ilmatorjuntajoukoissa, josta hänet vapautettiin talvisodan loputtua huhtikuussa. Minä ja minua 2,5 vuotta vanhempi veljeni jouduimme hoitamaan äidin kanssa taloa ja siihen kuuluvia töitä, vaikka olimmekin lapsityövoimaa. Rahtasimme elukoille rehuja, lantaa pelloille, puita pirttiin ym. Erityisen raskas työ oli edellisenä kesänä hakattujen halkojen ajo maantien varteen. Tätä työtä teimme viikkotolkulla, joskus huonolla menestyksellä kuorman tai ajopelien hajotessa tai koko kuorman kaatuessa hevosineen päivineen tien oheen. Itku siinä ei auttanut, piti vaan yrittää uudestaan.

Eräs maaliskuun alkupäivä on jäänyt mieleeni. Oli jälleen kova pakkaskausi jolloin päivät olivat aurinkoisia ja melko lämpimiäkin auringon paistaessa. Yöt olivat hyvin kylmiä. Olimme velipojan kanssa jälleen hakemassa metsästä halkokuormaa kun siniselle taivaalle ilmestyi pommituslaivue, jossa oli ainakin tusinan verran koneita. Koneet lensivät epätavallisesta suunnasta, lännestä itään, eikä etelästä pohjoiseen kuten tavallisesti. Syynä oli yksinäinen suomalainen hävittäjä joka arkailematta hyökkäsi kerta toisensa jälkeen sivusta näiden kimppuun saaden näiden muodostelman täysin sekaisin. Aikansa sekoiltuaan pommittajat kääntyivät koti etelää ja hävisivät näkyvistämme.

Kotitöiden lisäksi tehtävänäni oli kotitöiden lisäksi postinkanto. Kulmakunnaltamme oli kylän keskustaan pari kilometriä. Posti tuli erääseen kauppaan kylän keskustassa, mutta siitä eteenpäin oli kunkin noudattava posti itse. Kulmakuntamme halki kulkeva maantie, kantatie 54, oli koko talvisodan ajan auraamaton eivätkä autot siitä päässeet kulkemaan. Kulmakuntalaiset antoivat tehtäväkseni postin kuljettamisen kolmena iltana viikossa. Taloja oli puolisen toista kymmentä ja aikaa kierroksella meni kolmisen tuntia. Useimmiten olin kävellen, joskus hiihtäen tai potkukelkalla. Kulman nuorikot, joiden miehet olivat sodassa, odottelivat porttinsa pielessä uskollisesti miehensä kirjeitä, useimmiten turhaan. Joskus palasivat muka kylmiä poskiani lämmittääkseen. Myöhemmin mietin, että mahtoiko mielessä liikkua muutakin kaipuuta, vaikka sitä silloin kehittymättömänä ei huomannutkaan?

Maaliskuun 13 päivä oli jälleen kirkas maaliskuun pakkaspäivä. Silloin aurinko lämmitti jo melkoisesti, ja lumi oli iltapäivästä jo suojaista. Purimme veljeni kanssa metsästä hevosen kanssa hakemaamme halkokuormaa pinoon maantien laitaan. Ohitsemme kulki paikkakunnan räätäli, puna-armeijassa taistellut ja Tammisaaren vankileirin kokenut mies. Hän pysähtyi kohdallamme ja kysyi, olimmeko jo kuulleet, että sota on loppunut. Emme tietysti olleet kuulleet, mistäpä me. Emme ensin oikein uskoneet miestä, mutta tottahan hän puhui. Ehdot olivat kovat, Karjala menetetty, miehiä paljon kaatunut ja nuoria leskiä jäänyt myös omalle kylälle. Meidän kulmalaisista ei tosin kaatunut ketään.

Rauhan seurauksena paikkakunnalle tuli iso joukko siirtolaisia, joiden kanssa kodit jaettiin. Kesää kohti vaellettaessa oli alkanut niin sanottu välirauha.

Eino Eerola 1.12.1999