Sotilaan kertomus

Oli helmikuun 11. päivä talvisodan aikana Pitkärannassa. Olimme olleet Vierelän Jonnen kanssa samassa lumikuopassa noin 15 tuntia yhtämittaa. Pakkasta oli -40 astetta. Vaihdosta ei ollut mitään tietoa ja täydennystä tuli vain kaatuneiden ja haavoittuneiden tilalle - osittaista tämäkin, sillä meillä oli silloin miehistä ja panoksista puutetta. Vastapuolelle näytti tulevan uutta miestä jatkuvasti, vaikka edestä kaatui aika rumasti. Tilanne näytti kuitenkin meidän puolella aika toivottomalta.
 
Sitten Jonneen osui, hän sai suihkun poskeensa. Alkoi kova verenvuoto. Kehotin häntä panemaan käden haavan päälle, että vuoto estyisi vähän. Kun lähdin takaa hakemaan pulkkaa, jolla saisin Jonnen suojaan, sain samassa minäkin osuman. Käännyin takaisin ja sanoin Jonnelle: \"Tule perässä, mie koetan ryömiä hakemaan suojaa.\" Niin pääsimmekin taakse ja kohta tuli auttajiakin.
 
JSp:lle (joukkosidontapaikalle) päästyämme lääkäri sitoi meidät heti. Erikoisesti muistan tämän lääkärin, kun hän meitä sitoessaan melkein itku kurkussa sanoi: \"Te olette viimeiset miehet, jotka pääsevät täältä elävänä pois.\" Mutta ei ollut vaara vielä ohi. Minua ja Jonnea lähdettiin kuljettamaan oikein väsyneellä ja nälkiintyneellä hevosella, joka ei ollut saanut ruokaa varmaan moneen päivään. Talvisodan aikanahan ei huolto pelannut hevosten sen kummemmin kuin miestenkään osalta.
 
Edessä oli noin 20 kilometrin matka. Noin puolivälissä oli iso aukea paikka, jonka keskellä ollessamme alkoi kuulua lentokoneiden jyrinää. Kohta päällä oli vihollisen lentolaivue. Kuski yritti hoputtaa hevosta sen kuin kerkesi, mutta eihän se poloinen ottanut edes juoksuaskelta. Kuski pysäytti hevosen ja laski sen reen vierelle makaamaan. Siinä katselimme, kun lentokoneiden luukut aukenivat ja niistä alkoi tippua \'marjoja\'. Osumat tulivat ihan siihen hevosen eteen, ja hevonen kuoli. Mutta ihmeellinen Jumalan varjelus pelasti miehet. Siinä me makasimme ja puhelimme, että mitähän tästä nyt tulee.
 
Kohta tulikin kolonna vastaan. Saimme heiltä hevosen ja niin matka jatkui nopeasti. Pääsimme kenttäsairaalaan, jossa meidät sidottiin paremmin. Sitten minua lähdettiin kantamaan petille. Sängyn viereen tultuamme huomasin petillä joukon täitä juoksentelemassa. Kysyin pojilta: \"Tuohonko minut pannaan?\" Pojat utelivat: \"Onkos miehessä vähemmän täitä?\" Vastasin heille: \"Ei mulla ole valittamista, mutta pelkään, että rotu menee sekaisin.\" Naureskelua päälle.